Punaisia palleroita haki hän taas

Riensin minä heti eilen aamulla metsään. Ensin mietin tuliko liikaa vaatetta, mutta metsään päästyä huomasin, että hallaa on ollut, jopa pakkastakin kun "alavilla mailla" oli jopa sammal kohmettunut. 

Jalassa oli ohutpohjaiset vanhat saappaat. Jalkapohjia paleli että teki ihan mieli pomppia vain kannolta toiselle. En toki tehnyt sitä koska pohjat ovat myös aika liukkaat. Paluumatkalla kokeilin suolle, mutta totesin, että pitäisi olla pitkävartisemmat saappaat.

Kyllä nyt on perkattu tarkkaan metsät marjoista! Outo poimimisbuumi nyt meneillään. Viime syksynä metsään jäi vielä paljon marjoja pakkasten tullessa. Nyt ei jää metsän väelle mitään syötävää 😭! Sieniä onneksi oli, niitä ei osane kukaan poimia. Minä en tunnista yhtäkään. Äidin vielä ollessa poimintakunnossa, minä en välittänyt sienistä ollenkaan. Nyt niitä varmaan söisin, mutta pirkule laittavat suoliston vonkumaan niin, että harvoin niitä tohdin syödä.

Olin jo palaamassa takaisinpäin, kun löysin vihdoin paikan jossa marjoja oli vielä mukavasti. Aurinko oli kuitenkin jo niin korkealla, että lämpö herätti metsän viimeiset sääsket. Johan olivat taas äkäisiä! Mäkäräisiä oli taas evästyspaikalla.

Sain kuitenkin poimittua aika pian tarpeeksi. Pakkaseen ei oikeastaan enää mahdu, niin olen päättänyt, että käyn nyt poimimassa enää noin kerran viikossa sen verran, että syön seuraavina päivinä. Jännä kun vielä 10v sitten en välittänyt puolukoista, mutta nyt ihan himoitsen niitä. Mutta, vieläkään en pidä ylikypsistä, parhaita ovat suoraan varresta suuhun. 

Mietinkin tuossa kun niitä kertyi nyt kuitenkin melkein 2 litraa, pitäisikö toinen litran rasia laittaa pakasteeseen. Viimeksi ehtivät olla viikon jääkaapissa ja maku oli vähän viimeisten kohdalla muuttunut... Nyt olivat myös niin roskaisia ja märkiä, että piti kuivatella harson välissä hetken.

Mustikoitakin oli, mutta ne eksyivät heti suoraan suuhun 🤤. Oli taas suu niin mustana ettei paljoa vihtinyt suuta avata kirjastossa käydessä. Onneksi paikalla ei ollut ketään, ja sain rauhassa siistiä itseäni veskissä. Lainasin samalla yhden CD-levyn. Hyllystä, en veskistä 🙃.

Olisin halunnut istahtaa hetken, mutta tunsin, että jos paikalleen jään, en jaksa polkea enää loppuja kuutta kilometriä. Hain lähikaupasta tarjousjäätelön ja kiiruhdin kohti kotisohvan olopaikkaa. 

Hetken huilimisen jälkeen keitin pienen kahvin ja aloitin marjojen putsaamishomman. Olipa se homma tosiaan! Pitää seuraavan kerran välttää metsään menemistä sateen jälkeen...

Mietinkin metsässä ollessa, että ehkä seuraavan kerran tulen vähemmän tavaramäärän kanssa. Otan vain eväät ja jonkun pienemmän rasian mukaan. Saappaat, jos on vielä märkää. Josta pääsen taas toiseen aiheeseen...

Pesin keväällä goretex-kenkäni. En ilmeisesti saanut kuivatettua tarpeeksi nopeasti, koska haisevat nyt kuin kissa olisi käynyt niihin tarpeillaan. Prkl. Olen yrittänyt ruokasoodalla yms. korjata asiaa, mutta kun ovat jo vähän resutkin, pitänee minun nyt sitten raskia ostaa uudet. Luulin, että voin kulkea niillä vielä tämän syksyn. Oikeastaan olen käyttänyt niitä melkein läpi vuoden, paitsi kesällä. En kuitenkaan mitenkään jaksaisi lähteä etsimään uusia. 

Tarvitsisin myös uudet lukulasit. Silmät kipeytyvät nykyisistä. Niiden etsimistä jaksaisin vielä vähemmän. Haluaisin oikeastaan uudet silmälasitkin. Kiinnostaa vieläkin vähemmän 😑. Nyt kiinnostaa kuitenkin eniten sohva. Menin eilen illalla nukkumaan klo 9 ja heräsin noin klo 3, sen jälkeen torkahtelin vain pari kertaa. Väkipakolla sain pyykättyä ja tiskattua eiliset tiskit. Huomenna piti kauppaan, mutta lupasi sadetta. Puu-ah.

Taas mentiin

Säätyypit lupasivat vettä seuraaville päiville, joten eilen päätin, että on taas aika polkea päin metsää. Aloin pakkaamaan saappaita kassiin eilen jo keskipäivällä 😁. Iltapäivästä hypistelin jo pakasterasioiden ja termospullon kanssa. Mietin siinä sitten, että olisiko muuta tapaa säilyttää termarin lämpö kuin kietomalla kangaskassi sen ympärille? Se on vain ollut tapa hetken mielijohteesta kun kassi kulkee aina repussa muutenkin.

Muistin sitten joskus miljoona vuotta sitten aloitetun lapasparin, josta toisesta lapanen oli vain hiukan aloitettu, ehkä into loppui peukalon kohdalla. Silloin kudottiin peukalokiila, eikä kuten nyt, ainakin itse, aukkomallilla.

No, kuitenkin innostuin jatkamaan varresta suojuksen termarille. Pohjan jätin paljaaksi kun kello oli jo puoli kymmenen kun neulos viimein peitti termaria tarpeeksi. Pitänee katsella pohjapuoli myöhemmin. 

En ole koko kesänä kutonut mitään, joten monen tunnin puuha jumiutti rintarangan täysin. Heräsin yöllä pissille ja nukahtaminen oli vaikeaa kun sydän jyskytti niin. Myös rintalihaksessa oli elohiiri, joka veti jotain jatzzia siinä sykkeitten välissä. Kuva termarista on pikaisesti otettu kun oli kiire metsään!

Potkaisin eilen myös varpaani tuolinjalkaan siinä touhutessa. Ei ollut ensimmäinen, eikä tuskin viimeinenkään kerta. Yllättävää oli, että varvas paisui oikein kunnolla ja meni mustaksi. Kipu ei haitannut kävelyä, mutta mietitytti mitä sanoo kun laitan saappaan jalkaan...

Onneksi saappaissa on leveä lesti! Oli hienosti varvas sävy sävyyn termarin kanssa 😂.  Mikä lie mennyt rikki kun tavallisesti ei turpoa, eikä mustu noin. Eikä kipeäkään ole kuin hetken, nyt sattui yölläkin.

Turvonnut patti on myös niskassa. Ajattelin ettei öttiäisiä enää ole, enkä suojannut itseäni heti. Pääsipä joku mäkäräinen puraisemaan palasen korvan läheltä, paarman ääntä en ainakaan kuullut. Reikä on, ja turkasen turvoksissa. 

Muutenkin oli taas kaikki pörriäiset siellä syvemmällä metsässä, tiellä sai olla aika rauhassa jos vähän tuulahteli. 

Mietinki, jotta seuraavaksi poimintahommiin vasta yöpakkasten jälkeen. Nyt sain poimittua kuitenkin jo melkein kolme litraa. Hirveän paljon en puolukoita muutenkaan syö. Haaveilin siinä viime syksyn puolukkareissuja, ei ötököitä ja eväätkin söin metsän siimeksessä. Nyt pääsee evästelemään vasta poiminnan jälkeen nuotiopaikalle ja sieltä ei viitsi enää takaisin metsään lähteä. Nälässä taas ötökät kiusaannuttavat enemmän 🤬.

Nyt eväspaikalta lähtöä edisti katse taivaalle, kovin uhkaavia pilviä matkusteli reipasta tahtia jostakin jonnekin. Olivat kuitenkin ilmeisesti vain ohikulkumatkalla, koska pisaraakaan ei ole vieläkään satanut. 

Mutta tulipahan minullakin poljettua aika reipasta tahtia takaisin. En edes jäätelöä käynyt matkan varrelta ostamassa, kuten joka marjareissussa olen tehnyt. Väsyttää.

Kun metsään tahdon mennä nyt...

Veri vetää metsään, joten annostelen itselleni sopivan tropin lääkkeitä ja poljen hullun kiilto silmissä satumetsääni. Kahdesti vain olen tällä viikolla käynyt. 

Viime kuussa innostuin kolmekin kertaa per viikko. Silloin ei vielä pujo häirinnyt. Sillä viikolla uni oli kovin levotonta, liikaa itseni väsytin. Pitänee kasvattaa vähän enemmän järkeä päähän, tässäkin hommassa. Mutta kun siellä on niin ihanaa!

Kevättä mielessä

Kohta pääsee metsäretkille. Kävin eilen pyöräilemässä yhden lenkin, ja nyt oli vain pari jäistä kohtaa, melkein uskalsin kesäpyörällä ylittää ne. Itse metsät ovat vielä liian märkiä talsimiseen. 

Istuin vähän aikaan yhdellä puunrungolla ja harmittelin kun ei tullut otettua eväitä mukaan! Joku aurinkoinen aamu otan termarin ja eväsleivän mukaan! Oijoi 🧡 Olisin halunnut istuskella myös nuotiopaikkojen penkeilläkin, mutta ne olivat varattuja. Miksei minulle ole koskaan osunut miestä, joka tykkää retkeilystä! 

Tänään tohdin pestä toppavaatteet matkalle varastoon. Olisin halunnut ne paketoida jo, mutta parempi antaa kuivua kunnolla. Säilytyslaatikkoa hakiessa otin kuitenkin mukaan lenkkarit. Ihan vielä niillä ei tarkene, kun päällys on ohutta verkkomaista kangasta, tuulee sisään! Järjestelin tänään myös paksuimmat neuleet kaapin perälle. 

Ehkä tässä taas vähitellen aletaan käynnistyä. Viime yönkin nukuin aika hyvin, heräsin vain kolmesti. Pitkästä aikaa aamulla ei tehnyt mitenkään mieli herätä, mutta pyykkitupa oli varattu. 

Syykin oli harvinainen: olisi niin nukuttanut! Viime viikolla oli tuskaista kun uni loppui viimeistään neljältä. Olin kyllä nyt "kiltisti" viikonlopun, joten vatsaontelot alkavat ilmeisesti parantua.

Huurretta ja kohtaaminen

Tuttavan aiheuttama kiukunpuuska eilen illalla taltutetaan menemällä metsään. Katsomaan voiko siellä asua...  Tänään on Kansainvälinen päivä köyhyyden poistamiseksi, sekä asunnottomuuden päivä.

Olihan siellä taas ihanaa. Mutta kylmää! Lähtiessä mittari näytti plussan asteita kaksi, mutta ainakin yhden auton ikkunoita oli (jonkun verran) raaputettu. 

Paksuille käsineille oli tarvetta. Lähtiessä pohdin onko vaatteita liikaa, mutta kun vielä parin kilometrin päässä ei ollut kuuma, totesin, että ei yhtään liikaa! 

Sitä ei aina oikein tajua, kuinka matalalta aurinko paistaa syksyaamuisin. Luulin taas pääseväni ihailemaan koskea auringonpaisteessa, mutta ei. Aina unohdan, ettei se talviaurinko välttämättä edes yllä paistamaan joka paikkaan. Tai ainakaan aamusta. 

Olihan se luonto kuitenkin huikaisevan kaunis jo aamulla, vaikkei aurinko paistanutkaan. Kuura oli peitellyt suomaiset aukeamat kauniisti. Näytti kuin lunta olisi satanut. Välillä kävelin ja välillä poljin. Välillä vain tuijottelin 😍.

En nyt viihtynyt niin kauaa kuin tavallisesti. Kestän paremmin 10 asteen pakkasta, kuin näitä kosteita nippanappa nollakelejä. Huonoiten, jos on loskakeli tai muuten kosteus huipussaan. 

Puun rungolta evästelyn jälkeen nouseminen oli kömpelöä. Kuuma teekään ei paljoa lämmittänyt. Marjoja en poiminut kuin muutaman suuhun, olivat jäässä... Päätin olla enempää koskematta metsänväen pakastimeen, he kun eivät voi piipahtaa lähisalessa...

Mietin siinä puunrungolla istuessa, että kun pudotus koskeen oli metrin päässä selän takana, pieni horjahdus, ja molskista. Penger on myös aika korkea, joten pitäisi kahlata matalemmalle kohdalle ennen maihin pääsyä. Siinä voi muuttua sitä ennen jääpatsaaksi, kylmemmällä ilmalla...

Ennen lähtöä katsoin kartasta missä käyn. Kiersin yhden reitin päinvastaisesta suunnasta. Välillä olin hieman pökerryksissä, mutta taaksepäin katsominen hahmotti äkkiä missä mennään. Kilometrejä tuli vahingossa taas 27.

Otin pari hassuttelukuvaa. Vakavemman laitoin profiilikuvaksi. Viereistä kuvaa mietin myös. Siinä piti olla asento tähyilevästä kummastelijasta, mutta näyttää lähinnä pysäytyskuvalta jostain kauhuleffasta: ei älkää hyökätkö päälleni, te hurjat puun varjot 😆.

Niin. Oli siellä metsässä pieni kohtaaminenkin. Siinä yksi hetki kävelin ja ihmettelin kun yhtäkkiä puiden takaa tuli isohko koira. Minä siihen sitten heti höpisemään, että omatoimilenkilläkö sie oot? 

Koiruus hetken paikoillaan tuijotteli ja sitten alkoi tulla kohti, ei ollut hihnassa siis. Omistajansa tuli perässä ja käskytti pysymään paikoillaan. 

 

Nääh... pientä ravia paikallaan vähän, pikavilkaisua taakse omistajaan... Näki ihan selvästi, että ei mitenkään halunnut totella, vaikka toisaalta halusi. Ja sitten. Korvat luimuun ja kaurisloikilla kohti. Näinhän minä heti mikä koiralla oli mielessä. 

Kohteliaasti kuitenkin kiersi hieman takakautta ja nuuhkaisi ojennettua kättäni... ja ei kun ketterästi ylös ja kohti naamaa. Mahdoton nuuskutus ja niin leveä hymy! 

Oi, että olikin kaunis koira kasvoiltaan. Minä olin ihan sulaa vahaa! Koiruuden halaaminen ja silittäminen, vaikka vain muutaman kymmen sekunttia, tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt ja kaikki huolet kaikonneet!

Olisin niin mielellään pysynyt tuossa hellässä hetkessä, melkein pusujakin sain, mutta omistaja kiirehti poimimaan koiruutensa neljälle jalalle ja hihnaan. Sanoin kyllä, ettei haittaa ollenkaan, olin niin tuon halauksen tarpeessa 💕 ! 

Mieltä rauhoittamassa

Tänään piti pyykätä, siivota ja muuta kotiaskaretta puuhata. Sääennusteet vain lupasivat ehkä vaikka vähän auringon näkymistä. 

Nukuin yöni aika hyvin, ja oloni oli levoton. Ihan liikaa olen seinieni sisällä taas nyhjöttänyt. Suurimman osan jopa vain istuskellut. Sukkaa olen taas kutonut. Iltaisin olen jopa  radiota kuunnellut.

Telkusta ei tunnu tulevan enää mitään. Ainoastaan Areenasta tulee katseltua ohjelmia. Illallisen jälkeen pitää saada istahtaa hetken jonkun leppoisan ohjelman parissa. Nyt olen tuijotellut Grantchesteria. 

Oli taas hieman ennakkoluuloja uutta pappia kohtaan. Ei ihonvärin takia, vaan kun vaikutti niin siloiselta, luulin olevan sellainen hienohelma 😄. Ihan hyvä tyyppi on, onneksi. Robson Greenistä (poliisi) taas olen aina tykännyt. Jostain syystä.

Niin, minä sitten lähdin aamulla metsään. Minnepä muualle ahdistuneena menen 💔. Eipä se aurinko suostunut aamulla itseään näytellä. Halusi nukkua pitempään varmaan. Kiersin kauimman polun kautta. Ihmettelin ja nuuhkuttelin. Olin onneksi ottanut reppuun saappaat mukaan, onhan se metsä näihin aikoihin märkä, kuten voisi kuvitellakin. 

Välillä aurinko vähän venytteli ja kurkisti pilvien välistä. Minä päätin sitten kaivaa repusta parin desin pakastusrasian. Mustikoita oli vielä ihan kivasti, mutta aika rähjääntyneitä useimmat. 

Poimin sitten ihan marja kerrallaan, samalla kun taapersin mättäiden joukossa ja ihmettelin luonnon kauneutta. Puolukat menivät suoraan suuhun. Oijoi, kun olivatkin hyviä! Ihan kuin olisi kaikki sokerimäärä varastoitunut niihin. 

Alkoi nälkä kutitella vatsansopukoita, joten päätin suunnata taas koskea kohden. Valitettavasti aurinko ei paistanut siellä, joten en nähnyt sitä kaikessa kauneudessaan, vieläkään. 

Olin onneksi ottanut mukaan ison muovipussin persuksen alle, joka paikka oli todella märkää. Istahdin kaatuneelle puulle, johon oli jo somasti kasvanut sammalta pehmusteeksi. Puu oli ollut iso, joten rungon oksantyngät toimivat sopivasti repun kannikkeena. 

Onneksi olin ottanut kaksi eväsleipää, sillä minulla oli ihan kunnon nälkä. Yritin kuitenkin syödä rauhallisesti, nautiskellen. Olin jättänyt pyörän koskelle johtavan polun päähän, koska polku on todella kapea ja puiden juurien takia mutkainen. Olin ottanut kuitenkin kypärän mukaan, muki pysyi kivasti kypärän sisällä pystyssä, käsineiden keskellä. 

Vähän oli taas haikeutta... olisi se kiva, jos olisi joku jakamassa tuota hienoa hetkeä. Eväiden syöminen metsässä on ollut minulle lapsuudesta saakka jotain todella ihanaa. Ihanampaa kuin se marjojen poimiminen 🙈. Lapsena siis.Vähän kuitenkin tuntui kuin äiti olisi ollut läsnä, isäkin ehkä siellä jossain kauempana tutkimassa, kuten aina.

Eväiden jälkeen alkoi sitten vähän palella, lämpöä ei ollut kymmentäkään astetta ja kosteus tunki vaatteiden läpi. Päätin jatkaa mustikoiden poimimista kunnes rasia olisi täynnä. Jos mustikkapiirakkaa huomenna! 

Mustikat olivat todella pulleita ja isoja tuon kosken lähellä. Rasia tuli äkkiä täyteen. Sen jälkeen oli oma suu lähempänä kuin kontin suu! 

Mustikat maistuivat niin hyviltä, superoodia suoraan suuhun. Sammal oli muhkeaa ja pitkävartista. Teki mieli riisua saappaat ja antaa sen kutitella jalkapohjia. 

Kun masukin oli kyllästetty marjoilla, päätin suunnata takaisin. Ei hirveästi tehnyt mieli palata kaupunkimaisemiin. Varsinkaan kun aurinkokin oli päättänyt herätä ja puhaltaa pilviä vähemmäksi... Teki mieli jäädä matkan varrella johonkin rannalle istuskelemaan, mutta väsytti jo.

Aamulla olin pohtinut, jos poikkeaisin matkan varrella olevaan kirjastoon lukemaan Tiede-lehteä, uusin on vielä lukematta. Mutta mietin sitten, että jos jään paikalleen istumaan johonkin kuivaan ja lämpimään, voisi olla aika tuska lähteä taas liikkeelle. Matkaa olisi kuitenkin vielä kuutisen kilometriä. 

Laskin, että yhteensä kilometrejä tulisi lähemmäs kolmeakymmentä. 

Paras suunnata suoraan kotia kohti. Metsästä pois tullessa olikin taivas jo aika selkeä... 

Pidempi, jännempi retki

En tiedä miksi, mutta aamulla tuntui taas, että pitää mennä päin metsää. Hakemaan sitä rauhaa, liian monta asiaa yhä pyrkii jostain tuolta sisuksista ahdistamaan. Joten taas teetä ja leivänkannikoita reppuun ja hyppy pyörän päälle. 

Suunnittelin jo alkukesästä, että kävisin tutkimassa loputkin metsäpolut tuolta satumetsiköstäni. Ne kuitenkin vaikuttivat hurjan pitkiltä kartalla kun niitä helteiden aikaan tutkailin. Nyt kuitenkin mittasuhteet ovat realisoituneet päässä ja päätin kuitenkin tutkia ne kaikki.

Vähän aamulla jännitti kun lähdin seuraamaan polkua, tai vanha metsätie se enemmän on. Mutta sillä lailla kivasti jännitti... Aika äkkiä tajusin, ettei matka ole tosiaan kovin pitkä, ehkä kymmenisen kilometriä... Päädyin sitten taluttamaan sen suuremma osan matkasta. 

Välillä oli tylsempää, että siirryin pyörän päälle. Tällaisia oli aukeamat, josta oli kaadettu puita enemmän, tai kaikki. 

Välillä tie muuttui ihan kuntopoluksi ja ohi suhahti speedopandextyyppejä. Yksikin nuori heppu meni kaksi kertaa ohi... Katsoin, että varmaan kasvanut pyöränsä päällä, kun niin hoikka oli. Lantion ympärys oli varmaan sama kuin minulla polvien ympärys... Tunsin itseni vanhaksi kukkahattutädiksi, joka kulkee hitaasti kuin etana 👵.

Yhdessä kohtaa kuulin ihmeellistä kohinaa tai suhinaa. Ensin luulin, että kuusien takana on paljon haapoja ja koivuja. Sitten säikähdin, että jos sieltä on tulossa taas kaatosade, ympärillä oli vain korkeita, hoikkia puita! 

Sitten pohdin olisiko koski? Hmm... tutkin karttaa, mutta se näytti vain jonkun purosen, enkä mitenkään saanut tarkempaa kuvaa aidoista kartoista, siis, että taivaalta kuvattu. Sankkaa metsää vain näkyi. Valitettavasti jalassa oli vain sateen kestävät lenkkarit ja välissä oli märkää mätästä. Grhh, että harmitti. Päätin tulla toiste saappaat jalassa ja jatkoin matkaa...

Kuljeskelin varmaan vain kilometrin, kaksi, kun huomasin, että kohta olen perillä mihin aioin matkani lopettaa. Vasta 13 kilometriä takana! Miten tämä näin lyhyt on! Nälkä vähän tuntui, mutten halunnutkaan nuotiopaikalle, jolla aioin evääni nauttia. Pyh, pyörä ympäri ja lähden takaisin, en halua vielä pois metsästä!

Pääsin taas kohtaan, jossa kohinaa kuului. Ei, tuo on jotain muuta kuin haavan lehtien havinaa, eihän nyt edes tuule kuin vähän! Pakko sen on olla koski! Pakko sinne on myös johtaa joku polku, täällä kun ei ole luonnonkoskia paljonkaan. 

Haukan katseella haravoin polun sivua kävellen ja... hah! Siinä se on! Vanha polku syvyyden puolesta ainakin. Kahlitsin pyörän varalta puuhun, en mitenkään jaksaisi kävellä takaisin, jos joku nyt sen varastaisi.

Intopinkeänä seurasin kapeaa polkua metsän syvyyksiin. Jännää! Ääni vain koveni... on se koski! Ja siinä se sitten oli, keskellä tiheää metsikköä! Ihan oikea kovasti mutkitteleva luonnon muodostama leveähkö puro. Ei ollut kuin ehkä pari metriä leveä, mutta virta oli voimakas, ihmekään kun kuului kymmenien metrien päähän. 

Pala kurkussa laskeuduin liukasta polkua rantaan. Rantaa seurasi kovasti käytetty polku, eipä olekaan mikään tuntematon paikka.

Heti tuli mieleen, että mikä onkaan parempi paikka syödä eväitä kuin kohisevan kosken rannalla! Kuin vanhassa suomalaisessa elokuvassa! Seurasin polkua jonkun matkaa pienelle aukiolle. Siellä olivat muutkin retkeilleet. 

Paikka oli selvästi epävirallinen. Nuotionalkuja oli pari ja ympärillään oli paljon kaikkea romua. Keskellä metsää??  Aukiolle johti kolme polkua. 

Jotenkin olo alkoi olla levoton, mikähän piilopaikka tämä on? Vanhemmat pelottelivat paljon lapsena ollessani pirtupusikoista, joten siitä johtuu varmaan pelko näihin metsän keskellä oleviin nuotio/kaatopaikkoihin. 

Nälkä kuitenkin oli, joten söin evääni. Vähän tuli rauhallisempi olo, ja kun aurinkokin alkoi paistamaan, olin levollisempi. Pakkasin reppuni kuitenkin aika äkkiä ja lähdin takaisin päin. Katsoin tarkkaan paikkaa, josta polku lähtisi takaisin pyörän luo, ja jatkoin rannan polkua toiseen suuntaan. 

Oi, sieltä löytyikin paljon viihtyisämpi paikka. Siellä söisin evääni seuraavan kerran. Oli ihana iso puu kaatunut ja sen päällä kivasti sammaltakin, siihen paistoi myös aurinko. Olo oli paljon levollisempi. 

Päätin lähteä jo takaisinpäin, huomenna pitää tehdä paljon juttuja, joten turha väsyttää itseään ihan piippuun. Matkaa tuli kuitenkin melkein 28 km. Pitää malttaa mennä tuonne seuraavaksi kun aurinko paistaa kunnolla, on varmasti ihan huikaisevan kaunista!

Ääretöntä onnellisuutta ja kiitollisuutta

Hiippo-sieni 💗

Näin voimakkaita tunteita tunsin eilen, tänäänkin, metsäretkelläni. Veri vetää nyt niin voimakkaasti tuonne metsikköön. Näin olen tuntenut varmaan viimeksi reilusti yli kymmenen vuotta sitten kun asuin lähempänä oikeata metsää. Nyt satumetsääni päästäkseni, pitää polkea kymmenisen kilometriä.

Olin jo ennen kahdeksaa intopinkeänä matkalla tuonne. Tykkään pidemmästä reitistä sinne, mutta nyt lyhempi matka säästää voimia oleelliseen, eli metsässä tarpomiseen. Ilma oli varsin kylmä, alle +10 astetta. 

Lähtiessä pohdin pitäisikö laittaa sukkikset tai kalsarit, mutta päädyin vetämään ohuet säärystimet lahkeiden alle. Puolessa välissä matkaa ne olivat jo rullalla nilkoissa 😁, eihän ne pysy ylhäällä paljaalla iholla. Pysähdyin teekupposelle taas kolmen suunnan risteykseeni. 

Saappaisiin pujottautumisen jälkeen valitsin nyt tutkittavakseni oikeanpuoleisen polun. Se olikin enemmän vanhan metsätien oloinen. Johti varsin synkänoloisen metsän läpi. Tai ei se synkkää ollut, ihan hoitamattoman näköistä vain, tiheää vanhaa metsää. 

Paljon ei valoa puitten läpi päässyt. Toki oli vielä varhainen, syksyinen, aamu ja aurinko suht matalalla. Marjoja ei näkynyt ollenkaan, joko poimittu tai sitten vaativat enemmän valoa. 

Tunnelma oli hieman jännä, pikkaisen pelotti 😆. Tämän takia en katso kauhufilmejä, ne pomppaavat mieleen aina pahimmassa paikassa... Metsän asukkeja en pelkää, häiriintyneitä ihmisiä enemmän... 

Sitten pääsin valoisampaan kohtaan ja näin polun tapaisen johtavan pusikkoon. Hetken mielijohteen johdattelemana pysäköin pyöräni ja lähdin seuraamaan polkua. 

Ihana usva auringonpaisteessa, niin kaunis! Onko tuo suo? Polku oli kapea ja laihojen jalkojen tekemä... kauriitko sen olivat tehneet! Niitä olen nähnyt kolmesti näillä metsäretkillä, kovin arkoja vain ovat 😔. 

Polku oli suomainen, joten en tohtinut mennä lähemmäs, en ole varma vanhojen saappaideni vedenpitävyydestä... Kuuklettelin ja osoittautui, että tuolla jossain oli pieni suomainen lampi. Lähemmäs pääsisi ehkä toista reittiä, pitääpä miettiä asiaa...

Kello olikin sitten jo yhdeksän ennen kuin pääsin kohtaan, jossa olin ollut ennenkin, olin vain tullut sinne nyt toista reittiä. Siellä olikin sitten paljon puolukoita! Olin jo pohtinut olinko jo niin väsynyt, että pitäisi eväitä syödä, mutta kaunis näky voittikin väsymyksen. Poimin puolessa tunnissa litran purnukkani täyteen. Perkasin marjat samalla, eipä tarvitse enää kotona väsyneenä sitä tehdä. 

Oi, että olinkin onnellinen istahtahtaessani sitten syömään eväitä. Sattui vielä aurinkokin paistamaan juuri sopivasti puiden lomasta. Oli niin onnellinen ja kiitollinen olo! Tässä sitä saa istua keskellä hiljaista metsää, jostakin kuuluu vain hentoista linnun ääntä. 

Ilma oli vielä niin viileä, että teen juonnin jälkeinen hönkäys jäi ilmaan. Tuuli ehti kuitenkin sen aina viemään kauemmas kun yritin kuvaa ottaa...

Päätin poimia vielä pienen rasiallisen mustikoita, jos piirakan tekisin. Taisi olla vimosia hetkiä siihen, suurin osa mustikoista oli kirjaimellisesti räjähtäneet halki. Kuukle esitti syyksi liiallista kosteutta, eli mustikka on juonut itsensä puhki 😝. Turvottaahan se liika juominen, juu. Sain kuitenkin reilun desin poimittua.

Tuntui taas ettei mitenkään haluaisi lähteä pois. Haikein mielin lähdin kiertämään kohti risteystäni. Saappaita jalasta repiessäni, tunsin että ehkä on oikea hetki lähteä, en tohdi kohta puskapissille mennä. Jalat olivat jo niin väsyneet, ettei se välttämättä onnistuisi, kaatuisin vielä väsyneenä. 

Tai sitten juuri silloin saapuisi joku koiruus ja alkaa merkkaushaukkumaan muitakin katsomaan valkoista valaanperää...

Koska olin jo puolilta päivin takaisin, levähdin tunteroisen ja aloitin puuhat marjojen kanssa. Levitin ne taas pyyhkeen päälle kuivumaan, metsä kun oli ollut aika märkä. Olipa tuonne eksynyt muutama mustikkakin joukkoon. Lisää täytettä mustikkapiirakkaani, kiitos! Annoin niiden kuivua kun purin loput tavarat repustani. Pistin samalla pizzataikinan kohoamaan. 

Mustikkapiirakan tein valmiin pohjan avulla. Olin miettinyt asiaa jo edellisenä päivänä, ja ostanut valmiin murotaikinan. Kaulitsin sen vuoan pohjalle ja marjojen päälle vielä ihan ohut kerros kaulittua taikinaa. Sisälle vain mustikat. 

Vasta kun kurkkasin uuniin myöhemmin, muistin, että ne olisi kannattanut pyöritellä perunajauhoissa tai muussa, mustikkamehua tursusi rei'istä joissa ei ollut taikinaa. Annoin piirakan jäähtyä rauhassa ja maistoin sitä vasta huoneenlämpöisenä. Hyvää oli! 

Paistoin myös yksinkertaisen pienen "artesaanipizzan", sekin oli ihan hyvää, vaikka aika yksinkertaiselta näyttää. Lautanen ei ole rikki, vaan laitoin kuvat yhteen ja maalasin pohjan mustalla 😎.

Voisinkin tästä seuraavaksi mennä syömään loput pizzastani, nuo isoimmat palat. Ja jälkiruoaksi kaffetta ja mustikkapiirakkaa. Oi, tätä pienen ihmisen onnea 💓

Menin, näin ja koin

Olin nopea aamutoimissani, olin jo yhdeksän aikaan metsässä. Menin nyt lyhempää reittiä. Hieman arastelin ajatusta, että pitäisi jonkun matkaa ajaa suuren tien laitaa. Onnekseni matka oli vain kymmenisen metriä, sekin levennetty bussipysäkkiä varten. Marjaisa metsä alkoi heti sadan metrin päässä tien laidasta, mutta halusin salaiseen marjapaikkaani... 

Perillä minua kohta tervehti lauma nälkäisiä naaraita. Kovasti halusivat suukotella kasvojani. En pitänyt siitä. Puolitoista tuntia jaksoin hengitellä hitaasti ja vältellä heidän seuraansa, sitten riitti. Evääni söin leiripaikalla. Oi, mikä ihana tuuli siellä olikaan! 

Metsässä tunsin taas olevani kuin kotona. Sieluni kuuluisi maalle, luonnon rauhaan. Tänään on luvassa pyykkäystä. Eilisestä johtuvien pattien raapimisen lomassa...

Salainen paikka

Eilinen metsäreissu oli hyvä. Tuotti jopa reilun desin mustikoita. Tavallisesti evästelen leiripaikalla, nyt siellä oli porukkaa, joten jatkoin matkaani. Onneksi niin! Muistin tienhaaran, jota usein mietin, minnehän se johtaa. Nyt kokeilin, vanha tie johti syvemmälle metsään, kahden tien haaraan. Seisoin lumoutuneena todella vanhassa, kolmen tien haarassa. Mikä hiljaisuus! Kummallinen hiljaisuus, ei lintujakaan kuulunut...

Istuin vanhojen lautojen päälle ja nautin evääni. Kerrassaan ihanaa. Auringon säteet välähtivät välillä puitten oksilla. En halunnut metsästä pois. Päätin ottaa kuvan sammaleisesta kivestä. Mitä pilkottaa tuolla kuusen alla? Mustikoita, ja paljon! Äkkiä eväspurnukka tyhjäksi ja poimimaan. Vieressä puolukoitakin. Taidan palata tänään takaisin salaiseen marjapaikkaani. Mikä onnenpotku!