Voihan piip

Eilen aamulla pyörä päätti, että hän pistää nyt maate. Eihän se auttanut muu kuin köllähtää itsekin. En ehtinyt ajatella mitään, kun huomasin makaavani maassa pyörä yhä haarojeni välissä, kädetkin melkein yhä ohjaustangolla. Kuulin vain kun kypärä rapisi maata pitkin. 

En tiedä oliko syynä liukas savitie vai mikä. Vaatteetkin säilyvät ehjinä, naarmuja oli vain kypärässä. Kaikki raajat liikkuivat ja suukin olisi muutama ärränpään päästänyt, mutta kun tempaustani tuijotti pari hyvin nuorta ja vähän kauhuista pikkuihmistä, en halunnut suurempaa showta järjestää. "Ohhoh" taisin vain sanoa, pyörän päälle takaisin ja liikkeelle. Kotona vasta alkoi tuntua, että tien pinnasta puuttui pehmusteet...

Kyllähän minä tiesin, että tänä päivänä voisi olla käsi kipeä. Nukuin kuitenkin niin hyvin, että aamulla olin jo asian unohtanut, ja vähän rääkäisin kun yritin ponnistaa kädellä noustessani ylös. Olin useamman päivän odottanut tämän päivän menoa, mutta kun tuoliin nojaaminenkin sai ärränpäät liikkeelle, piti matkasta luopua. En pystyisi ajamaan pyörällä, asentoni siinä on aika eteenpäin nojaava.... 

Pyykkäystä mietin, mutta miten saisin pyykit narulle, kun käsi ei nouse edes kainalon kohdalle! Kävin kuitenkin pienen kävelylenkin, että saisin lihakset edes vähän joustamaan. Olo on, näin vielä iltapäivälläkin, kuin hyvin huolella piesty. Tunnen itseni 20 vuotta vanhemmaksi kuin olen, raihnainen vanhus. 

Pakko oli kuitenkin pilkkoa muutama ruokajuttu ja pakastaa. Sen jälkeen tuntui, että niskasta johtaa rautalanka kohti kättä. Korvissa humisee ettei omia ajatuksia kuule. Onneksi en kaatunut kirjoittavalle kädelle. Ranne on paikoittain todella kipeä. Outoa on, että missään ei näy mustelmia, eli tuhot ovat jossain syvällä.... 

Voi #¤%. Miksen tehnyt viime viikolla asioita, vaan odotin sitä parempaa hetkeä, tai tätä viikkoa! Entä jos se hetki ei tulisikaan? Kannattaisiko ne asiat hoitaa heti... Tehdä tänään se, mikä piti tehdä jo toissapäivänä? Tai jotain... taitaa olla taas hetki levätä.